Onko olemassa oikeita ja vääriä liikkeitä sekä asentoja?

Huom!

Arvoisa lukija, ennen kuin aloitetaan, tiedosta, että tämä kirjoitelma ja näkemys juontaa juurensa kliiniseen kontekstiin. Se ei ole sama kuin terveysliikunnan tai esimerkiksi fysiikkavalmentamisen konteksti. Ne eroavat toisistaan keskeisiltä osin päämääriltään, joka heijastuu päättelystrategioihin ja tiedon arvottamiseen. Ja vielä, arvoisa lukija. Erityisesti Sinä, joka olet terveydenhuollon ammattilainen ja asiantuntija tai alalle opiskeleva. Ole tietoinen, että tämä kirjoitus on vain ja ainoastaan yksittäisen käytännön kliinikon näkemys, joka pohjaa kliiniseen kokemukseen. Tämä on siis näkemyksen ja mielipiteen ilmaisu. Ja sellaisena se pysyisi, vaikka alle olisi kerätty liuta laadukkaita lähteitä. Se ei siis ole lähelläkään sellaista kirjoittelua, jota tieteelliseksi kirjoittamiseksi kutsutaan. Kirjoitelman perusfunktio on lähinnä stimuloida keskustelua.

Tuki- ja liikuntaelinperäiset häiriötilat on tunnistettu jo hyvän aikaa multifaktoriaaliksi. Tällä pyritään ilmaisemaan sitä, että lukuisat eri tekijät vaikuttavat ja saattavat ylläpitää oireilua. Kun, lukuisia eri tekijöitä kartoitetaan, voidaan havaita, että ne jakautuvat biologiseen, psykologiseen ja sosiaaliseen ulottuvuuteen. Siksi voidaan yhtä hyvin sanoa, että tuki- ja liikuntaelinperäinen oireilu on multidimensionaalista. Mitä tämä sitten tarkoittaa käytännön kliinikon kannalta? Ainakin sitä, että kliinikon on hyvä olla tietoinen lukuisten eri tekijöiden potentiaalista ylläpitää oireilua ja hidastaa asiakkaan parantumista ja toipumista sekä mahdollisuuksia löytää ratkaisuja vaivoihinsa. Se tarkoittaa myös sitä, että kliinikkoa haastetaan sen tarinan hahmottamisessa, joka nivoo eri ulottuvuuksista tilanteen kannalta olennaisia tekijöitä aikajanalle. Ja, se tarkoittaa vielä sitä, että yleistävälle kielelle ei oikeastaan enää ole käyttöä eikä sille ole perusteita. Ja lopuksi, se tarkoittaa vielä sitäkin, että edelliseen nähden olisi perin outoa, jos nykypäivän kliinikot olisivat valmiita sulkemaan pois kategorisesti biomekaaniset mallit ja toteamaan, että ei ole väärää saati oikeaa liikettä sen enempää kuin vääriä ja oikeita asentojakaan (...on vain liikettä eri asentojen välillä?). Valitettavasti asia ei ole aivan näin yksinkertaista saati mustavalkoista. Varsinkaan kliinisestä näkökulmasta tarkasteluna. Kuulostaako raflaavalta? Onko kirjoittaja jäänyt jumiin 80- ja 90- luvun biomekaanisiin malleihin eikä suostu päästämään irti? Surullista ja ehkä hieman säälittävää? Ennen kuin tuomitset postuloinnin, jatka vielä hetken verran lukemista.

Ajatellaan unta, yleisterveyttä ja esimerkiksi masennusta sekä uskomuksia ja harhaluuloja. Siitä kuinka ne ovat yhteydessä oireiluun. Nykyisin ollaan kovin valmiita kertomaan kuinka huono uni altistaa kivun kokemiselle ja sen ylläpysymiselle. Ei mitään uutta tässä. Valmiita ollaan myös myöntämään, että heikko terveydentila ja huonot elintottumukset voivat olla faktori oireilussa aivan kuten tietyt kognitiotkin. Todennäköisesti moni käytännön kliinikoista on myös valmis myöntämään katastrofoinnin ja masennuksen yhteyden oireiluun. Mutta tarkoittaako tämä sitä, että kaikki masentuneet ja katastrofoijat ovat kivuliaita? Tarkoittaako tämä sitä, että kaikki huonouniset kokisivat kipua? Entä tarkoittaako tämä sitä, että kaikilla oireilevilla on huonot terveystottumukset? Tarkoittaako tämä sitä, että kaikilla kroonisesta ja sub-akuutista kivusta kärsivillä on vääriä uskomuksia ja oletuksia? Ei suinkaan. Voidaan vain sanoa, että joskus em. tekijöillä on merkitystä. Ja toisinaan niillä ei ole merkitystä. Sama koskee asento- ja liikekäyttäytymistä. Joskus sillä on merkitystä ja joskus ei. Suoraan sanottuna, joskus asento- ja liikekäyttäytyminen on kertakaikkisen väärin ja joskus oikein. Mutta suhteessa mihin ja milloin? Miten asento- ja liikekäyttäytyminen voi olla väärin ja oikein? Ja miten yhteys todetaan? Kliinisessä kontekstissa (l. asiakkaan kokeman vaivan konteksti) kuten muissakin, havainnon tieto arvo määrittyy aina suhteessa siihen millä kysymyksellä sitä tarkastellaan. Kliinisessä kontekstissa ollaan lähtökohtaisesti kiinnostuneita tekijöistä, jotka kulloinkin omaavat potentiaalin tukea tai sabotoida asiakkaan potentiaalia parantua ja toipua. Kun asiaa tarkastellaan kysymällä tukeeko asiakkaan asento- ja liikekäyttäytyminen toipumista ja parantumista vai sabotoiko se sitä, saadaan asento- ja liikekäyttäytymiselle kohtalaisen selkeä tieto-arvo. Tulkinnassa hyödynnetään ja integroidaan tietoa biomekaniikasta, toiminnallisesta anatomiasta, patologiasta ja patofysiologisista prosesseista.

Edellinen saattaa kuulostaa monimutkaiselta, mutta todellisuudessa asia on hyvin yksinkertainen. Esimerkistä käy taannoinen miesasiakas, joka saapui vastaanotolle ontumatta, mutta irvistellen jokaisella kerralla, kun rullasi päkiänsä yli. Magneettikuvantaminen oli osoittanut akillesjänteen revenneen sivusuunnassa kolmasosan verran. Asiakas oli päättänyt parantumisen tapahtuvan sillä, että taistelee kipua vastaan. Jokainen ontumatta tehty askel oli tällöin askel kohti parantumista. Asiakkaan mielestä. Asiakkaan oli vaikeaa ymmärtää, että järkevää olisi ollut vähintäänkin ontuminen ja keppien käyttö. Asento- ja liikekäyttäytyminen tässä tapauksessa oli kertakaikkisen väärin ja sanalla sanoen typerää, koska valinta oli tietoinen ja sellaisenaan sabotoi parantumispotentiaalin. Näin siksi, että pyrkimys normaaliin liikkeseen rasitti vaurioaluetta huomattavasti. Tulkinta perustui ymmärykseen biomekaniikasta koskien akillesjännettä, patofysiologiaa ja toiminnallista anatomiaa.

Kliinisestä näkökulmasta tarkasteltuna, on todella olemassa vääriä ja oikeita liikkeitä sekä asentoja. Yleistys siitä, että “ei ole olemassa kuin asentoja ja liikettä niiden välillä” ei sovellu tämän päivän kliiniseen työskentelyyn, jossa yksilölliset interventiot luovat perustansa asiakkaiden tarinoille. Niille, jotka muovautuvat lopulta lukuisista erilaisista pienistä detaljeista. Joskus vääristä liikkeistä, joskus ei.